Teksti: Essi Teuri

Moni nuorten kanssa työskentelevä tunnistaa tilanteen, jossa nuori ei oikein osaa sanoittaa suuntaansa. Kyse ei ole välinpitämättömyydestä tai motivaation puutteesta, vaan usein epävarmuudesta ja kokemuksesta, ettei oikein kuulu mihinkään. 

Nuorten tulevaisuususko on viime aikoina noussut vahvasti julkiseen keskusteluun. Huoli ei ole tuulesta temmattu, sillä nuorten kokemaa kuormitusta ja epävarmuutta on tunnistettu laajasti tutkimuksessa, ja sama ilmiö näkyy myös sosiaalialan ja nuorisotyön ammattilaisten arjessa. Moni kantaa samanaikaisesti huolta opiskeluista, työelämästä, taloudesta, ilmastonmuutoksesta ja omasta pärjäämisestään – usein ilman selkeää kokemusta siitä, kuka kulkisi rinnalla. 

Silti keskustelu kääntyy helposti yksilöön. Huomio kohdistuu siihen, puuttuuko nuorilta motivaatio, tavoitteet tai kyky suunnitella omaa elämää. Tällaiset tulkinnat ovat ymmärrettäviä, mutta samalla ne voivat ohjata katsetta väärään suuntaan. 

Nuoruus on elämänvaihe, jossa rakennetaan suuntaa – tehdään valintoja, kokeillaan, epäonnistutaan ja etsitään omaa paikkaa. Samalla se on vaihe, jossa paineet voivat kasaantua nopeasti. Yhteiskunnallinen epävarmuus, työelämän jatkuva muutos ja sosiaalisen median vertailu eivät ainoastaan lisää vaihtoehtoja, vaan myös odotuksia siitä, että oma polku pitäisi osata rakentaa nopeasti ja oikein. 

Mutta mitä, jos suuntaa ei löydy siksi, ettei siihen ole vielä riittävää pohjaa? 

Kuvitellaan tilanne, jossa nuori tulee mukaan matalan kynnyksen toimintaan ensimmäistä kertaa. Hän ei vielä puhu juuri kenellekään. Jos tapaaminen tapahtuu verkossa ─ kamera pysyy kiinni, mikrofoni on hiljainen, ja osallistuminen rajoittuu lähinnä siihen, että hän ylipäätään ilmestyy paikalle. Muutaman kerran jälkeen hän kommentoi varovasti, tai ehkä kirjoittaa chattiin jotain. Vielä myöhemmin hän uskaltaa osallistua keskusteluun. Jossain kohtaa hän tekee aloitteen, ehdottaa ideaa tai reagoi toiseen ihmiseen. 

Mikään näistä hetkistä ei näytä ulospäin suurelta muutokselta. Mutta nuoren näkökulmasta ne voivat olla ratkaisevia. 

NOPPA-hankkeessa tällaisia pieniä, mutta merkityksellisiä muutoksia on pyritty tukemaan tietoisesti. Hankkeessa on käytetty osallistavia, usein digitaalisia ja pelillisiä menetelmiä, joiden tarkoituksena on madaltaa osallistumisen kynnystä ja mahdollistaa turvallinen tapa olla mukana. Pelillisyys ei tarkoita pelkästään pelejä, vaan rakenteita, joissa osallistuminen on vaiheittaista, epäonnistuminen on sallittua ja edistyminen näkyy konkreettisesti. 

Keskeinen havainto on ollut pysäyttävä: muutos ei ala tavoitteista. 

Se alkaa osallisuuden kokemuksesta. 

Ennen kuin nuori pystyy sanoittamaan unelmiaan tai tekemään suunnitelmia, hänen täytyy kokea olevansa osa jotakin. Kun tämä kokemus alkaa rakentua, tapahtuu usein jotain olennaista. Vuorovaikutus lisääntyy, osallistuminen muuttuu aktiivisemmaksi ja oma toimijuus alkaa vahvistua. Tulevaisuus ei enää näyttäydy täysin etäisenä tai hallitsemattomana, vaan siitä tulee jotakin, johon voi vähitellen tarttua. 

Tämä havainto saa pohtimaan myös sitä, miten usein “tavoitteettomuudesta” puhutaan. Entä jos kyse ei ole tavoitteiden puutteesta, vaan siitä, että niiden rakentumiselle välttämättömät edellytykset puuttuvat? Jos nuorella ei ole kokemusta kuulumisesta, vaikutusmahdollisuuksista tai toimivasta vuorovaikutuksesta, tulevaisuuden suunnittelu jää helposti abstraktiksi. Tavoitteet voivat tuntua irrallisilta, ulkoa annetuilla tai jopa merkityksettömiltä. 

Tätä tulkintaa tukee myös tuore tutkimustieto. Vuoden 2025 Nuorisobarometri piirtää varsin huolestuttavan kuvan nuorten tilanteesta: epävarmuuden ja turvattomuuden kokemukset ovat lisääntyneet, ja nuorten suhtautuminen maailman tulevaisuuteen on muuttunut selvästi aiempaa pessimistisemmäksi. Vain pieni osa nuorista kokee tulevaisuuden valoisana, ja monille esimerkiksi työllistymiseen liittyvä epävarmuus aiheuttaa merkittävää painetta.  

Samanaikaisesti tutkimus muistuttaa siitä, että nuorten elämä ei ole vain yksilöllisiä valintoja, vaan vahvasti sidoksissa ympäröiviin rakenteisiin ja odotuksiin. Kun epävarmuus kasautuu ja paineet lisääntyvät, myös kyky suunnitella omaa tulevaisuutta heikkenee. 

Nuorten hyvinvointia koskevissa ohjelmissa ja strategioissa – kuten valtakunnallisessa nuorisotyön ja -politiikan ohjelmassa ja EU:n nuorisostrategiassa – korostetaan toistuvasti osallisuuden, yhteisöllisyyden ja toimijuuden merkitystä. Nämä eivät kuitenkaan ole vain kauniita tavoitteita asiakirjoissa, vaan edellytyksiä sille, että nuorelta voidaan ylipäätään odottaa aktiivista suunnan rakentamista. 

Tämä asettaa myös työntekijöille ja palvelujärjestelmälle tärkeän kysymyksen: mihin me oikeastaan puutumme, kun yritämme vahvistaa nuorten tulevaisuususkoa? 

Jos keskitymme ensisijaisesti tavoitteisiin, ohitammeko sen vaiheen, jossa nuori vasta opettelee olemaan osa jotakin? Ja jos näin on, jäämmekö vaatimaan asioita, joita ei vielä ole mahdollista rakentaa? 

Kun katsetta siirretään tavoitteista niiden edellytyksiin, myös nuorten kanssa tehtävä työ näyttäytyy hieman toisin. Matalan kynnyksen toiminta ei ole tällöin irrallinen lisä, vaan usein ensimmäinen ja välttämätön askel. Yhteisöllisyys ei ole sivutuote, vaan keskeinen työmenetelmä. Osallisuus ei ole yksi tavoite muiden joukossa, vaan perusta, jonka varaan kaikki muu rakentuu. 

Nuorisopolitiikka puhuu poluista eteenpäin. Tutkimus tunnistaa epävarmuuden ja paineet. Käytännön työ nuorten kanssa tuo esiin hiljaisemman, mutta ratkaisevan lähtökohdan: ennen kuin polkua voi rakentaa, täytyy olla paikka, johon kiinnittyä. 

Siksi ehkä tärkein kysymys ei ole, millaisia tavoitteita nuorilla pitäisi olla. 

Vaan se, missä – ja kenen kanssa – niitä ylipäätään voi alkaa rakentaa.